Koulussa käymisen ja työnteon lisäksi olen viimeiset kolme tuntia jaksanut puuhailla kaikkea. Käyn ihan ylikierroksilla, tuntuu että jos sänkyyn menisin niin uni ei tule. Pakko se on silti yrittää. Huomenna aamulla jos jaksaisi vihdoin sinne verikokeisiinkin mennä...

Huvittavaa jotenkin. Mutta aloitanpa nyt alusta: Muutama viikko sitten, ennen kuin tulin kunnolla kipeäksi kävin erään miehen kanssa kahvilla ja tultiin katsomaan leffaa tähän mun kämpille. Hän oli koko ajan ihan innoissaan minusta, alkoi seuraavana päivänä puhelimessa puhua jopa seurustelusta (joka kammotti todella), laittoi viikon ajan tekstareita paljon ja soiteltiin. Seuraavana viikonloppuna yritin soittaa, eikä hän vastannut. Olimme sopineet näkevämme maanantaina, mutta hän ei vastannut sunnuntaina päivällä puhelimeen. Eikä illalla. Eikä maanantaina päivällä. Olin sairaana aika pahasti joten ajattelin että kai hän sitten ottaa yhteyttä. Vaan eipä herrasta sen jälkeen kuulunut mitään. Päätin tavalliseen tapaani olla soittamatta enää, eipä sitten mitään jos ei kelpaa, ajattelin. Eilen mies soitti, olin nukkumassa jo joten päätin olla vastaamatta, ottakoon yhteyttä päivällä jos asiaa on. Eipä ole kuulunut, vaikka viestin laitoin perään. Tosin kaiken tietävästä puskaradiosta (suosittu kuvagalleria) sain juuri selville että hän seurustelee. Kappas kappas. Huvittavaa jotenkin, että kyyniset ajatukseni käyvät toteen aina. Tälläkään kertaa en luottanut sokeasti ja lähtenyt heti leikkiin täysillä mukaan. Hyvä niin, koska nyt huomaan että kaikki sanat taisivat olla pelkkää sanahelinää. Miten mulle voi käydä aina niin että tapaan kaikkia kusipäitä, valehtelijoita, liimautuvia idiootteja tai muuten vaan vajakkeja? Olen vähän pettynyt siitä, että mulle ei koskaan vaivauduta edes suoraa sanomaan päin naamaa, selittämään mitään. Perkele. Mä tarvitsen vastauksia! Ja rehellisyyttä.

Tällä koulu-ja työtahdilla kyllä muutenkaan olisi turha kuvitella minkäänlaista parisuhdetta. Toisaalta huomaan kehossani ja ajatuksissani merkkejä siitä että kaipaan läheisyyttä tällä hetkellä aika paljon.

Kummalliset ulkopuolis-irtautumis-tunteet ovat vaivanneet. Olen viihtynyt aika paljon pääni sisällä, ehkä sen takia että suojelen mieltäni tappotahdilta ja stressiltä. Itsetunto-ongelmia vastaan taistelen jälleen, yritän vakuuttaa itselleni että pari lisäkiloa ei tapa. Mutta raastaa ainakin lähes hengiltä jollei muuta..

Olen hyvin väsynyt. Oikein todella väsynyt. Pettynyt kaikkeen. Mun elämässä on tyhjiä aukkoja, mulla ei ole mitään päämäärää eikä tarkoitusta, itseni vuoksi niitä aukkoja pitäisi alkaa täyttää ja päämääriä etsiä. Miksi kaiken piti muuttua yhtäkkiä taas kamalan vaikeaksi?