Psori aika huonona, ens viikolla pitäs onneks lähteä jenkkeihin niin saa vähän aurinkoa, tai no sais jos savu ei estä matka-aikeita. Vihaan tätä sairautta, hieman myös itseäni, en ole taas pariin päivään jaksanut laittaa mitään rasvoja. Yksi uusi tuttavani syö masennuslääkkeitä psorin takia. Ihme että mäkin en tullut hulluksi. Tai ehkä tulin. Tietääkö hullu että on hullu?

Rakkauselämäni on vihdoin aika hyvin kunnossa, viikonloppuna uskalsin käyttää r-sanaa varovasti. En käytä sitä nytkään, en vielä, ettei se ole vain sana, mutta olen hyvin hyvin hyvin kiintynyt. Niin että meinaan tulla hulluksi ja seota ja outo fiilis. Liian ihanaa.

Kauheaa. Aloitin vähän yli viikko sitten taas kunnon nälkälakon, se iski taas. Mulla on fyysisesti koko ajan huono olo, onneksi, niin menee tää alkuvaihe ja sortumisvaara ohi. Yritän vaan syödä ja juoda kaikkea missä ei ole oikein mitään ja mahd vähän kaloreita. Tuloksena on se että tulin eilen taas kipeäksi ja viime viikolla naamaan ilmaantui kauheasti kaikenlaisia näppyjä. Mun on pakko laihduttaa. Haluan olla laiha. Mun on pakko olla laiha. Haluan käyttää kesällä shortseja ja hameita ja toppeja ja olla häpeämättä itseäni. Vähemmän häpeäisin jopa psoria kuin läskejäni. Tiedän, olen sairas, hullu. Mutta tiedän että pystyn siihen. 10kg pois. Pakko saada. Ei auta mikään tähän levottomaan laihuuden nälkään muu kuin litteä vatsa ja pienet reidet.  Mulla on iso olo taas ja se satuttaa mua hirveästi. Onneksi ei edes tee mieli syödä. Jos en olis kipee niin varmaan menisin lenkille. Pakko alkaa käydä 4krt viikossa lenkillä.

Tällä kertaa mä myös sitten pidän painon alhaalla.

Koulussa käymisen ja työnteon lisäksi olen viimeiset kolme tuntia jaksanut puuhailla kaikkea. Käyn ihan ylikierroksilla, tuntuu että jos sänkyyn menisin niin uni ei tule. Pakko se on silti yrittää. Huomenna aamulla jos jaksaisi vihdoin sinne verikokeisiinkin mennä...

Huvittavaa jotenkin. Mutta aloitanpa nyt alusta: Muutama viikko sitten, ennen kuin tulin kunnolla kipeäksi kävin erään miehen kanssa kahvilla ja tultiin katsomaan leffaa tähän mun kämpille. Hän oli koko ajan ihan innoissaan minusta, alkoi seuraavana päivänä puhelimessa puhua jopa seurustelusta (joka kammotti todella), laittoi viikon ajan tekstareita paljon ja soiteltiin. Seuraavana viikonloppuna yritin soittaa, eikä hän vastannut. Olimme sopineet näkevämme maanantaina, mutta hän ei vastannut sunnuntaina päivällä puhelimeen. Eikä illalla. Eikä maanantaina päivällä. Olin sairaana aika pahasti joten ajattelin että kai hän sitten ottaa yhteyttä. Vaan eipä herrasta sen jälkeen kuulunut mitään. Päätin tavalliseen tapaani olla soittamatta enää, eipä sitten mitään jos ei kelpaa, ajattelin. Eilen mies soitti, olin nukkumassa jo joten päätin olla vastaamatta, ottakoon yhteyttä päivällä jos asiaa on. Eipä ole kuulunut, vaikka viestin laitoin perään. Tosin kaiken tietävästä puskaradiosta (suosittu kuvagalleria) sain juuri selville että hän seurustelee. Kappas kappas. Huvittavaa jotenkin, että kyyniset ajatukseni käyvät toteen aina. Tälläkään kertaa en luottanut sokeasti ja lähtenyt heti leikkiin täysillä mukaan. Hyvä niin, koska nyt huomaan että kaikki sanat taisivat olla pelkkää sanahelinää. Miten mulle voi käydä aina niin että tapaan kaikkia kusipäitä, valehtelijoita, liimautuvia idiootteja tai muuten vaan vajakkeja? Olen vähän pettynyt siitä, että mulle ei koskaan vaivauduta edes suoraa sanomaan päin naamaa, selittämään mitään. Perkele. Mä tarvitsen vastauksia! Ja rehellisyyttä.

Tällä koulu-ja työtahdilla kyllä muutenkaan olisi turha kuvitella minkäänlaista parisuhdetta. Toisaalta huomaan kehossani ja ajatuksissani merkkejä siitä että kaipaan läheisyyttä tällä hetkellä aika paljon.

Kummalliset ulkopuolis-irtautumis-tunteet ovat vaivanneet. Olen viihtynyt aika paljon pääni sisällä, ehkä sen takia että suojelen mieltäni tappotahdilta ja stressiltä. Itsetunto-ongelmia vastaan taistelen jälleen, yritän vakuuttaa itselleni että pari lisäkiloa ei tapa. Mutta raastaa ainakin lähes hengiltä jollei muuta..

Olen hyvin väsynyt. Oikein todella väsynyt. Pettynyt kaikkeen. Mun elämässä on tyhjiä aukkoja, mulla ei ole mitään päämäärää eikä tarkoitusta, itseni vuoksi niitä aukkoja pitäisi alkaa täyttää ja päämääriä etsiä. Miksi kaiken piti muuttua yhtäkkiä taas kamalan vaikeaksi?

Suunniteltiin että muutetaan keväällä johonkin isolle paikkakunnalle josta molemmille löytyy opiskelupaikka. Lapsia, omakotitalo itä-Suomesta, bemarit pihaan. Mukavat ja hyväpalkkaiset työpaikat, sisustus... Kaikki oli valmiiksi suunniteltua. Aika vain ei tainnut olla oikea. Seksin jälkeen mietin, miksi halusin että ei olla enää yhdessä. Ja silti sun vieressä on hyvä olla. Kyyneleet kirvelevät silmänurkissa. Toteat jotain yhteisistä ajoistamme. Tulevaisuudesta puhutaan varoen. Meillä on nyt omat tulevaisuudet. Erilliset.

Elämänvaiheesta toiseen siirtymisessä tärkeintä on suunnitelmat, varasuunnitelmat ja varasuunnitelman varasuunnitelmat. Olen myös tehnyt sen virheen, että en ole tulevaisuudesta uskaltanut puhua. Ja silloin se on käsitetty niin, että mulla ei ole riittävästi halua ja rakkautta ajatella seuraavaa viikkoa. Mullakin on rajansa sille, kuinka paljon suunnitelmia pystyn tekemään. Loppujen lopuksi mulla on vain yksi ja oma tulevaisuus. Vaikka tulisi kuka, ja tekisi mitä, silti mulla on oltava se pääsuunnitelma jota noudattaa.

Ensi kesä ja syksy ovat mustia aukkoja. Saatan olla missä vain. Nyt on kohtalon ja mun omien päätösten ohjailtavissa se, mitä tapahtuu mun elämän seuraavassa luvussa.

Nejän vuoden takainen eksä otti yhteyttä parin vuoden tauon jälkeen. Tottakai haluaisin juosta kiljuen riemusta hänen käsivarsilleen, tottakai haluaisin yrittää uudelleen, olihan hän ensirakkauteni, jonka kopiota olen etsinyt siitä lähtien. Ongelmana on välimatka. Vielä suurempana ongelmana se, että olimme nuorempia silloin. Ja nyt olemme muuttuneet niin paljon, että emme ole enää samoja ihmisiä. Hänellä on poika, omat juttunsa. Minulla on ihan erilainen elämä kuin silloin. En uskalla ottaa riskiä ja heittäytyä mukaan, toisaalta haluaisin katsoa, mihin tämä johtaa. Mulla on vieläkin se tunne, että N on se oikea, hetki vain oli väärä. Entäs tämä herra X, joka jostain kummallisesta syystä on taas putkahtanut elämääni ?

Missä motivaatio ? Suunnitelmat, päämäärät ? 

Näin kummallista unta eilen aamulla. Minulla oli vatsa kipeä, joten torkahtelin. Unessa menin vatsakivusta lääkäriin tuohon 30km päähän. Lääkäri oli tumma ja oikein komea, pian jo harrastimme seksiä ympäri huonetta. Session jälkeen olin ärtynyt koska en saanut minkäänlaisia vastauksia lääkäriltä vaivaani. Toinen vaaleanvihreä sukkakin oli kateissa. Lähdin harhailemaan asemallepäin, tai niin oletin, kuitenkin päädyin juoksemaan kotipaikkakuntani asemaa kohti. Raiteille tuli bussi. Ovella sain kirjekuoren vanhan luokkatoverini äidiltä ja istuin toisen entisen luokkatoverin viereen (hänellä oli kummalliset oranssit hiukset). Minulle kerrottiin että esittäisin Peter Pania kylän näytelmässä, ja eräs tämän hetkinen koulutoveri muistutti puvun hakemisesta. Edelleen ihmettelin bussissa kadonnutta sukkaani.*** Herättyäni olin erittäin hämilläni. En käytä koskaan vaaleanvihreitä sukkia. Ja Peter Pan ? Mitä ihmettä tämä uni voi tarkoittaa ? Noh, ainakin sitä että en ole saanut ikuisuuksiin ja nyt alkaisi olla korkea aika, jos vielä haluan pysytellä järjissäni.

Mitähän mun pitäisi tehdä ? Lähteä saalistamaan? Turvautua johonkin eksään ? Nyyhkyttää suklaamuroihin kotona ? Hommata lemmikki ?

Totuus on, että kerrankin mun on itse tehtävä jotain. Yleensä aina on ollut paikalla joku, jota olen lähtenyt tavoittelemaan. Yleensä olen saanut, mitä olen halunnut. Nyt ei ole ketään, enkä tiedä mitä haluan.

Näin muutama yö sitten unta ihmisestä, joka hetken aikaa kuului elämääni viime kesänä. Henkilö teki unessa itsemurhan, ja siihen liittyvässä kirjeessä (vai oliko se joku kirja) henkilö paljasti mun osallisuuden tapahtumaan. Henkilön äiti muistaakseni syytti minua tapauksesta. Heräsin kauhuissani. Eron syynä tais olla mun itsesuojelu, toisaalta näin mua sattui ehkä vähän vähemmän. R-sana on erityisen vaikea jos sitä pelkää kuollakseen, r-sana on johtanut suoraa hylkäämiseen mun ihmissuhteiden historiassa, lukuun ottamatta äitiäni, joka ei onneksi ole kadonnut elämästäni ja joka toivottavasti ei koskaan katoa.

Haluaisin seurustella. Rakastua. Oikein kovasti haluaisin. Se on täysin mahdotonta, ei sellaista ihmistä ole olemassa jolle täysin uskaltaisin antautua, avautua, luottaa. Se ei ole mahdollista. Ja sehän tässä satuttaa ehkä eniten. Kaikki se mitä mulle on tehty ja mä olen itselleni tehnyt on lopulta tuhonnut mun kyvyn rakastua tai välittää. Tällä hetkellä kun en oikein osaa välittää itsestänikään...

Pari viikkoa mennyt kotona maatessa. Olen viettänyt n. 3/4 päivistäni sängyssä jumittaen. Tänään se iski. Ymmärrys siitä, kuinka olen hukannut kaikki päämääräni ja tavoitteeni elämässä, mulla ei ole mitään mistä innostuisin, mitä tavoittelisin, mistä unelmoisin. Tämä on vakavaa. Ehkä pahempaa kuin koskaan ennen, koska olen täysin eristäytynyt muista ihmisistä ja normaalista elämästäni. Illat menee jumittaen tv-ohjelmia joita en edes välittäisi katsoa, ei vaan jaksa vaihtaa kanavaa. En jaksa olla koneella, piirtää, lukea, tehdä mitään järkevää tai luovaa. Nyt sain repäistyä ja kirjoitettua jotakin. En jaksa ajatella, olla, tehdä yhtään mitään. Välillä tulee ideoita jostain järkevästä tekemisestä, ne kaatuvat pian koska en jaksa, ei huvita, ei kiinnosta. On huolestuttavaa kuinka välinpitämättömäksi olen heittäytynyt. Ja huolestuttavaa on, että vaikka kaikki ovat viime viikot luulleet että olen kuollut, vain pari ihmistä on vaivautunut soittamaan.

En ymmärrä miten saisin itseni takaisin normaaliin elämään, mistä saisin päämäärän ja jotain mielekästä tekemistä. En ymmärrä miten selviydyn kaikesta, enkä jaksaisi selviytyä. En jaksaisi tehdä yhtään mitään. Kuihdun pois kun vaan olen, mutta en jaksa tehdä asialle mitään.

Olen 18-vuotias, ihan nätti (kai) nuori nainen. Viikko sitten kävin lääkärillä pitkään jatkuneen huolestuttavan ihottuman vuoksi ja lääkäri totesi saman, mistä olen lähes koko ikäni nähnyt painajaisia. Mulla on psoriasis. Tai no ihotautilääkärille on aika 1.10. mutta lääkäri oli varma ja minäkin olen varma. Kuinka julmaa onkaan, että tämän perinnöllisen ihosairauden vuoksi en voi vieläkään unohtaa isäni olemassaoloa, vaikka olen kuinka yrittänyt muutaman viime vuoden ajan. Aika julmaa, että mun "kauneus" on saanut ikävän käänteen. Just kun olis se aika, että voisin viettää railakasta sinkkuelämää ja juosta baareissa.

Olen kamalassa stressikierteessä, eikä sille näy loppua. Raha, rakkaus, koulu, työt, tämä sairaus ja jatkuva muu sairastelu. Loppuelämä.

Olen ihan järkyttynyt koska olen lihonut. Inhottaa ja oksettaa. Tästä alkaa taas se pelleily joka loppuu taas juuri ja juuri ajoissa, jos loppuu. Nyt pitäisi alkaa taas kuntoilemaan, tai ensiksi pitää aloittaa siitä, että mistä hitosta löydän siihen enää aikaa. Koulun ja töiden lisäksi pitäisi lukea kirjoituksiin.

Havahduin tänään siihen, että tarvitsen rakkautta. Tarvitsen sitä että voin taas ihastua ja ehkä rakastua. Ainoa ongelma sen suhteen on, että jos se joku sopivalta tuntuva tulee vastaan (niin kuin varmasti tulee), en voi monien pettymysten jälkeen enää olla varma pystynkö minkäänlaiseen parisuhteeseen. Tällä hetkellä musta tuntuu, että pilasin kaiken kesän alussa sillä, että luulin ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolella. No samaa paskaahan se oli, ellei pahempaa. Olen loukussa edelleen, seksisuhde eksän kanssa ei paranna mun fiiliksiä yhtään. Mutta kolmatta kertaa ei enää tule ja sehän tässä harmittaakin. Just kun ymmärsin, että jos joku on mulle "se oikea" niin hän.

Mä en sitten koskaan voita. En rakkaudessa enkä lotossa. Enkä oikein missään muussakaan.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, pääsitte vähän jyvälle mun sielunmaisemasta tai ainakin pienestä murusesta mun elämää. Nyt on parempi mennä nukkumaan ja tuunailla tätä blogia joku toinen yö.